Torkjel – nuorin Everestille kiivennyt norjalainen

– Everestille kiipeäminen on paljon enemmän kuin luulisi, Torkjel Ustgård Hurtig sanoi.

Pitkän lentomatkan jälkeen Oslosta hän saapui Nepalin pääkaupunkiin huhtikuun viidentenä päivänä. Siellä hänet majoitettiin hotelliin parinkymmenen muun seikkailijan kanssa, jotka kaikki olivat valmiina elämänsä seikkailuun.

Päivä ennen lähtöä Torkjel levitti kaikki varusteensa hotellihuoneessaan, sillä retkellä mukana olevien sherpojen olisi tarkistettava kaikki varusteet pienintä yksityiskohtaa myöten. Sherpat tarkistavat, että kengät ovat tarpeeksi hyvät, että lapaset ovat riittävän lämpimät ja että makuupussi on riittävän laadukas.

– Minulla oli mukana aivan uusi otsalamppu. Se hylättiin, koska akkupaketti oli edessä, eikä takana, jossa se olisi saanut lämpöä untuvatakin hupusta. Eihän sellaista voi tietää, jos siitä ei ole kuullut muilta, Torkjel sanoi.

Kahden päivän kuluttua, joiden aikana ostettiin viimeiset välttämättömyydet, kuten untuvatossut, Crocsit ja uusi otsalamppu, matka jatkui lennolla Katmandusta Luklaan, joka on sisäänkäynti itse kansallispuistoon.  

Suuri osa Everestin kiipeilymatkasta koostuu totutteluretkistä. Pahimmassa tapauksessa hengenvaarallisen vuoristotaudin välttämiseksi elimistö on totutettava korkeaan ilmanalaan vähitellen.

– Nousimme 300–400 metriä vuorokaudessa ja pidimme lepopäivän 1 000 metrin välein. Se on eräänlainen ”toimintamalli”, Torkjel kertoi.

Totuttelusuunnitelmaan kuului muun muassa Island Peakille (6 189 m) kiipeäminen ja kahden yön viettäminen juuri alle 6 000 metrissä.

– Suurin osa menee suoraan Everestin perusleiriin, mutta se vaatii kykyä tehdä useita kierroksia ylhäällä vuoristossa. Jokainen kierros tarkoittaa erään vaarallisen jäätikön ylittämistä, jossa 14 ihmistä menetti henkensä vuonna 2014 jäävyöryssä. Sherpamme eivät halunneet altistaa meitä sille vaaralle, ja siksi teimme ensimmäisen kierroksemme Island Peakille sen sijasta, Torkjel sanoi.

Kiipeilyretki Everestille ei ole koskaan vaaraton. Torkjel kertoi, että Island Peakin huipulla eräs retkikunnan jäsenistä sairastui äkkiarvaamatta. Hänet evakuoitiin sairaalaan Katmanduun, jossa hänellä todettiin olevan aivo- ja keuhkoödeema – eräs vuoristotaudin muoto, jossa nestettä kertyy paikkoihin, joissa nestettä ei pitäisi olla.

– Jos hän olisi jatkanut pitemmälle, hän olisi taatusti menehtynyt, hän sanoi.

Kahden viikon vaelluksen ja päivittäisten 5–8 tunnin retkien jälkeen Torkjel ja retkikunta saapuivat Everestin perusleiriin. Tähän asti he olivat yöpyneet niin sanotuissa ”tea houses” -mökeissä, jotka Torkjelin mukaan ovat DNT:n turistimökkien kaltaisia vuoristomajoja. Everestin perusleirissä sen sijaan oli luvassa todellista ylellisyyttä. Kaikki saivat oman ison matoilla ja patjoilla sisustetun telttansa. Useat kokit valmistivat herkullista ruokaa ja yhteisteltassa oli ruokapöytiä ja videotykki.

– Olosuhteet siellä ovat niin hyvät, koska on hyvin tärkeää palautua ja levätä hyvin, ennen kuin ”tosi on kyseessä”. Perusleirin yläpuolella ei todellakaan ole samanlaisia mukavuuksia, Torkjel kertoi. 

Oli epävarmaa, kuinka kauan ryhmä pysyisi perusleirissä. Siellä voi joutua viettämään aikaa päiviä tai jopa viikkoja, ennen kuin sää ja olosuhteet ovat sopivat huipulle nousemista varten.

– Tässä vaiheessa oli tärkeää syödä hyvin, juoda paljon vettä ja saada riittävästi lepoa. Ajattelin koko ajan, että minun on pidettävä itseni terveenä. Jos olisin tullut kipeäksi, olisin todennäköisesti palaamaan aivan alas asti, Torkjel sanoi.

Siksi käsidesistä ja vedenpuhdistuksesta puhdistustableteilla tuli luonnollinen osa rutiineja. Lisäksi Torkjel käytti koko ajan putkihuivia suojatakseen hengitysteitä ja ettei saisi tartuntaa muilta retkikunnan jäseniltä.

On 12. toukokuuta ja Torkjel on juuri palannut perusleiriin pienen päiväretken jälkeen, sillä myös ”lepopäivinä” on tärkeää pitää keho aktiivisena. Torkjel istuu yhteisteltassa, kun perusleirin johtaja, retkijohtaja ja retkikunnan johtaja astuvat sisään ja kysyvät, ovatko kaikki paikalla.

– Ymmärsin heti, että jotain oli tekeillä, hän sanoi.

Ryhmä sai tietää, että huipulle kiinnitettävät köydet eivät olleet vieläkään paikallaan, vaikka ne olisi pitänyt kiinnittää jo kaksi viikkoa aiemmin. On kuitenkin kuulunut huhuja, että eräs toinen retkikunta aikoo lähteä kohti huippua seuraavana yönä ja että he aikovat kiinnittää köydet kolmen päivän kuluttua. Lisäksi Everestin huipulla olisi kuulemma hyvä sää 16. toukokuuta ja seuraavana päivänä sää kääntyisi taas huonommaksi.

– Käteni alkoivat täristä välittömästi. Olihan käsillä hetki, jota olin odottanut yli vuoden, Torkjel kertoi.

Kuusi tuntia myöhemmin, pakattuaan seuraavia kuutta päivää varten ja nukuttuaan tuskin tuntiakaan, Torkjel oli valmiina lähtöön. Kello oli kaksi yöllä ja oli pilkkopimeää. Kaikilla oli otsalamppu päällä, kun joukko alkoi kulkea hitaasti jäätikön halkeamien poikki ja edelleen ylös vuorelle. Yhdessä vaiheessa he näkivät useita valojonoja kaukaisuudessa.

– Saimme tiukat ohjeet olla jakamatta mitään sosiaalisessa mediassa siitä, että olimme lähteneet liikkeelle, sillä silloin muut retkikunnat saisivat tietää suunnitelmastamme ja saattaisivat lähteä peräämme, Torkjel sanoi.

Seuraavista päivistä muodostui neljän päivän maraton – todellinen vastamäki. Jo ensimmäisellä etapilla ykkösleiristä kakkosleiriin alkoi näyttää synkältä. Yli 30 asteen lämpötilan, yskänkohtausten ja oksentelun takia matkaan, jonka piti kestää noin kahdeksan tuntia, meni Torkjeliltä 13 tuntia.

– Minulta loppui energia täysin ja aloin epäillä, että selviytyisinkö. Keskityin jokaiseen askeleen kerrallaan, Torkjel sanoi.

Reilu syöminen ja juominen kakkosleirissä tepsi onneksi, ja sen ansiosta voimat ja motivaatio palasivat vähitellen. Niitä todella tarvittaisiin, jotta seuraavista etapeista voisi selviytyä.

Ja sitten se tapahtui. Pujoteltuaan pitkin kapeaa ja paljasta vuorenharjannetta pitkin ja ohitettuaan kuuluisan Hillary Stepin Torkjel sai näkyviinsä kaukaisuudessa siintäviä väriläiskiä. Hän kysyi heti sherpalta, näkikö hän todella ihmisiä punaisissa, keltaisissa ja sinisissä untuvatakeissa. Hänen arvauksensa sai vahvistuksen.

­– ”Nyt se onnistuu”, ajattelin, ja samalla mieleni täyttyi ajatuksista ja tunteista. Tunsin olevani itkun partaalla, mutta kokosin itseni ja yritin pidättää kyyneleitä, kunnes olisin aivan huipulla asti, Torkjel sanoi.

Viimeisillä viidellä metrillä ei ollut köysiä, mutta Torkjel oli päättänyt kiipeävänsä huipulle, vaikka mikä olisi. Välttääkseen liukastumisen ja pahimmassa tapauksessa putoamisen 3 000 metriä alas kakkosleiriin, hän ryömi viimeisen osuuden ylös käsiään käyttäen.

– En oikein muista, mitä ajattelin tuona hetkenä – tunteita velloi niin paljon samanaikaisesti. Olin yhtä aikaa todella onnellinen ja pelkäsin, enkä voinut olla ajattelematta luvassa olevaa synkkää paluumatkaa. Suurin osa onnettomuuksista tapahtuu juuri paluumatkalla. Samalla kertaa olin todella helpottunut siitä, että olin päässyt huipulle ja siitä, että kaukainen haave saada ”jonain päivänä seistä Everestillä” oli toteutunut, hän sanoi.

Torkjel oli huipulla yli tunnin ajan. Hän yritti painaa kaiken mieleensä ja nauttia maisemasta parhaansa mukaan. Vasta matkalla alas hän tajusi, kuinka valtavan pitkän ja jyrkän matkan hän oli kulkenut edellisten 12 tunnin aikana, edeltävistä päivistä puhumattakaan.

– Jos olisin tiennyt, kuinka pitkä matka huipulle todella on, en tiedä, olisinko edes ryhtynyt leikkiin, hän tunnusti.

Vietettyään lähes kaksi kuukautta Nepalissa Torkjel saattoi rastita kuudennen niin sanotuista seitsemästä huipusta, Seven Summits.

– Oli todella mahtavaa päästä takaisin kotiin, jolloin ympyrä tavallaan sulkeutui, hän sanoi.

Tämä oslolaispoika ei kuitenkaan aio jäädä lepäilemään laakereilleen. Tänä kesänä hän aikoo kuuden viikon kiipeilyretkelle Tadžikistaniin kahden kaverin kanssa, ja joulukuussa suunnitelmissa on nousta viimeiselle seitsemästä huipusta eli Etelämantereen Vinsonin massiiville (4 892 m). Jos hän pääsee huipulle, hänestä tulee nuorin norjalainen, joka on noussut kaikkien mantereiden korkeimmalle vuorelle.